Syksy. Illat ovat pimentyneet, pakkanen hiipii öisin, on pimeää, märkää ja kylmää. Kaikkialta ympäristömme peittäneet tummuvat, repalaiset ja kalpeat lehdet maassa puiden varsilla eivät kuitenkaan kerro meille kuolemasta ja katoavaisuudesta, vaan tulevasta unestamme –Talven pitkästä ja syvästä unesta.
Unenkulkija on aina ollut syksyn lapsi. Ne pimenevät yöt, hiljaisuus, öinen pimeä luonto jonka ainoa ääni on kuolleiden kosken kohina on täyttänyt elämäni jo niin monen vuoden ajalta, mutta en silti kertaakaan ole ollut surullinen- korkeintaan haikean ja kaihon tuntuinen.
Kesä on jäänyt taaksemme, valo, lämpö, elämä, lintujen voimakas laulu ja ne pienet kauniit kukkaset ruohikon joukossa ovat kadonneet, ja tilalle ovat tulleet usvaiset aamut, sateinen keli, rikkinäiset lehdet maassa, pimeys ja hiljaisuus. Meidän on aika valmistautua talveen, aika valmistautua pimeyteen.
Minun piirilleni, meidän laumallemme, talven alku, riippumasta siitä milloin lumi tulee, on alkanut Samhainina, 31.10, noitien uutena vuotena. Jokainen vuosi tuona päivämääränä, me juhlimme kesän loppua ja talven alkua, syömme perinteisiä ruokia joita rakas Karhuntassuni tekee, ja kuten jokainen vuosi, kun aurinko laskee ensimmäisen kerran Samhainin iltana, sytytämme kynttilän palamaan läpi yön, jonka sammutamme taas kun aurinko nousee.
Piirimme Tulipisaran aloittama luonnonnoituuden traditio jatkuu läpi pimeän ajan Yule:n asti, jolloin viimeisen kerran Yulea seuraavana aamuna annamme kynttilän palaa loppuun asti, kun pimeys taas on ohi.
Talvi on monelle vain kylmä aikakausi täynnä aura-autoja, lumisadetta ja myöhästeleviä busseja ja junia, mutta meille, täällä luonnossa metsän keskellä kaukana busseista ja junista, talven pimeys on läpitunkeva.
Se ei ole hämäryyttä, ei oranssia valonkajetta taivaalla eikä kaukausia autojen valoja. Se on yltiöpimeää, kylmää, pelottavaa, voimakasta ja periksiantamatonta. Kun seison pihassani talvella, en näe valon valoa, en pienintäkään tuikahdusta, en oranssia kaupungin kajetta, en mitään. Kuulen rapinan ja askeleita, kun hirvi, kettu tai välillä kenties jopa talviuniltaan havahtunut karhu kontioinen kävelee lähistöllä, ja kuulen hiljaisuuden lisäksi ainoastaan kosken vallattoman ja vangitsemattoman kouhun sadan metrin päästä.
Tämä tunkeutuva pimeys, ääni ja kylmyys on minulle talvi. Olen onnekas, että saan elää tässä pelottavan ja voimakkaan pimeyden keskellä ja rakastan sitä. Rakastan jokaista sekuntia, jokaista minuuttia lävitse pimeän ajan peläten ja eläen kunnes valon aika taas koittaa.
Tämä on minun syksyni, tämä on minun talveni, tämä on minun luontoni ja laumani. Tätä kaikkea minun syksyni kuiskaa, ja minä vastaan sen kuiskaukseen.