Sorkkien savuamisen varjossa

Tiedättekö mikä on pahin asia uskonnoissa? Ehdottomuus — se ehdottomuus jolla meidät alistetaan lapsesta asti tiettyjen uskontojen piiriin ilman että meitä opetetaan kyseenalaistamaan niitä. En nyt puhu mistään kristinuskon kulttiosioista kuten Mormonit(tm) tai Helluntalaisseurakunnat(tm) vaan ihan perinteisestä luterilaisesta kristinuskosta.

Suurimalle osalle meistä opetetaan lapsena että Jumala rakastaa ja Jeesus sitä ja Jeesus tätä ja helvetti ja taivas. Vaikka meille opetetaan myös tiedettä ja maailman realismia, ei meitä kertaakaan opeteta kyseenalaistamaan niitä uskontoja joita meille välillä puhutaan kuin ehdottomana totuutena.

Miksi ei? Kyllähän lapsillekin ennenpitkää kerrotaan että joulupukki on satua, miksei samaa voida sanoa myös uskonnoista. Yhtä vankka tausta kummallakin.

Ne jotka minut tietävät, tai no, ainakin osaavat lukea artikkeleita joita olen vähän sinne ja tänne kirjoittanut, tietävät, että vaikka juureni ovat sukuni kautta noituutta, on perhekasvatukseni ollut äitini puolelta hyvinkin arkinen — ja — luterilainen. Äitini taitaa kuulua näihin 50-luvun ihmisiin joille kirkko ja isäinmaa ovat kaksi pyhää asiaa. Auta armias jos olen mennyt joskus nuorempana kyseenalaistamaan sitä totuutta, voi pojat että korvat ovat hehkuneet.

Tämä perhetaustan synkkä varjo seurasi minua pitkälle varhaisnuoruuteen asti kunnes luonto kutsui minut takaisin juurilleni. Kutsu, joka oli niin vahva, ettei minun tarvinnut epäröidä polkuani tai opiskella siihen yhdenkään opaskirjan tai muun kirjallisen teoksen kautta — kun aika oli oikea, opettajani löysi minut ja polkuni vahvistui entisestään. Kauan ennenkuin kuitenkaan löysin opettajani, sekä tiede (kiitokset Tieteen Kuvalehdelle) sekä hitusen liian rationaaliset aivot, opettivat minut ajattelemaan omilla aivoillani.

Olen ollut elämässäni niinkin rationaalinen, että olen ollut Skepsis ry:n jäsen ja hyvin skeptinen kaikkea kohtaan — jopa itseäni, mutta liika tasapäisyys sekä vei minulta jotain mutta myös opetti järkeä sekä kyseenalaistamista kaikkea kohtaan, niin raamattua, eri uskontoja, jopa myös tätä luonnonuskontoani kohtaan jota kuljen nyt. Perinteisen uskonnollisen kasvatuksen vuoksi minulta meni monia, monia vuosia uskoltaa kyseenalaistaa perinteinen luterilainen kasvatus kunnes tein sen mitä jokaisen fiksun ihmisen pitäisi tehdä: Tutkia omaa uskontoaan.

Miten minä tutkin? Aloitin sieltä mistä uskontokin alkaa — ihmisten kirjoittamasta raamatusta. Luin sen kannesta kanteen, useampaan kertaan. Tämän jälkeen aloin tutkimaan sisältöä, sen ristiriitaisuuksia, etsimään sieltä sekä totuutta että valhetta. Sitten seurasi historia: Aloin tutkimaan raamatun historiaa, sen rakentumista, sensurointia, muutoksia ja koko kristinuskon pohjaa. Tätä seurasi analyysinen vaihe: Luin teoksia joissa käsiteltiin raamattua, uskontohistoriaa, yleisesti kaikkea teologiaa, neutraaleja, kiittäviä ja kiistäviä — kaikkea mahdollista tietoa niin puolesta kuin vastaan.

Lopulta istahdin istumaan tuolilleni pyöritellen päätäni ja annoin rattaiden raksuttaa ja päädyin vain lopulliseen analyysiin: Se on ihmisten kirjoittama kirja jotka kovasti haluaisivat uskoa asiaan, joihin kellään ei ole varmuutta, ja johon on ammennettu kaikista eri uskonnoista tietoa ja otettu se mikä on kuulostanut hyvältä ja myyvältä.  Se on parhaiten levinnyt ja myyvä fiktiivinen teos jonka alkuperäiset elementit on ostettu kirkon toimesta ja yhden pienen heimon uskonto on myyty koko maailman uskonnoksi miekalla ja rahalla. Se on julmaa, se kuulostaa julmalta, mutta se on myös totuus.

Näihin muutamiin palstoihin tiivistyvä journalistinen tutkimus ja analyysityö otti itseasiassa melkein vuosikymmenen verran mutta se oli sen arvoista. Hajotin oman uskontoni palaksi ja kokosin sen takaisin paloista ehjäksi tarkastellen jokaista palaa samalla kun palautin sitä yhteen sisälläni vain todetakseni että palat eivät sovi yhteen.

Vuosia.. useita vuosia myöhemmin, tein askeleita joita olen varonut. Kävin vieraalla maaperällä.

Oppaallani, Karhuntassulla, on ollut hauska sanonta johon hän on aina viitannut kun olemme kirkon läheisyydessä tai sen maaperällä — Hän sanoo aina että ”sorkat savuavat” tai ”sorkat palavat” viitaten siihen, että kristinusko pitää meitä luonnonuskontojen pappeja ja kulkijoita itse saatanan, tuon vanhan vihtahousun, väkenä. No, sitä tuskin on tarve kellekkään toitottaa että näin ei oikeasti ole, mutta vitsinä tuo lause aina palaa hauskasti ilmoille.

Päätin muutamia viikkoja sitten antaa sorkkieni sauhuta oikein kunnolla: Menin vieraaseen kirkkoon. Vieraalla tarkoitan tässä tapauksessa eri kirkkokunnan, mutta kuitenkin kristinuskon, kirkkoon. Valitsin yhden näistä enemmän ”kiihkouskovaisten” kirkoista ja päätin, vastoin kaikkea mielitekoja elää helppoa ja nautinnollista elämää, käydä sieltä.

Kameleonttimaiseni luonteen ja omituisen monipuolisen vaatevarastoni ansiosta minä näytän täysin erityyliseltä vähän viikonpäivästä ja fiiliksestä riippuen ja tuona päivänä satuin näyttämään melko normaalilta. Tapasin kirkossa vanhoja (mutta mukavia) ihmisiä ja rupattelin niitä näitä heidän kanssaan. Minusta ei välttämättä paistunut läpi erityisemmin mikä olen tai mihin uskon, mutta nämä ihmiset olivat autuaita uskossaan ja kyseenalaistamattomia siinä mihin uskoivat. Toisaalta minun kävi heitä sääliksi, toisaalta hyväksyin että he elävät miten elävät .. se että he ovat valinneet elää sokeassa uskossa tekee ehkä heidät hitusen onnellisemmaksi.

Toisaalta taas .. minä en ymmärrä ihmisiä jotka valitsevat helpon tien koska ennenpitkää se antaa enemmän vankeutta kuin vapautta. On niin helppoa unohtaa henkilökohtainen moraali ja luottaa siihen että joku ylempi voima päättää ja ottaa vastuuta kaikesta sekä tuomitsee ilman että itse tarvitsee tuomita itseään.

No. Kävin siellä ja sorkkani eivät savunneet. Ei huonosti. Eivät ne kyllä savunneet viimeksikään kun istuin papin vieressä noin puolenmetrin päässä juttelemassa mukavia isoäitini hautajaisissa, sen isoäidin, joka ei edes näihin kirkkoon uskonut ja toimi parantajana sekä ennustajana mutta silti syystä tai toisesta, hän sai, ikävä kyllä, kirkkohautajaiset.

Olen ”savuttanut sorkkiani” hyvinkin monessa eri tilanteessa: Olen käynyt sen ”pakonomaisen paskan” eli rippileirin, joka oli täysin turha teinien kutemisleiri, konfirmaatiot sekä sen vapauttavan tunteen kun erosin kirkosta mutta myös näitä ärsyttäviä mutta pakollisia joulu- ja kevätjuhlia joissa hoilataan suvivirttä ja muuta uskonnollista paskaa. .. .. Ai että mitä vikaa suvivirressä?

.. ”Taas linnut laulujansa visertää kauniisti, myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi!” .. Need I say more?

Laulu kuulemma inspiroitui aikoinaan kivi ja keppi luonnonlähteestä joten jälleen kerran hihhulit ovat saaneet innoituksensa rakkaasta luonnosta ja tunkeneet siihen omaa Jahveansa.

Mutta mihin jäinkään? Ai niin. Sorkkiin. No, ne ”savuavat” aina säännöllisesti eri tilanteissa ja vaikka ovelleni ei enää nykyisin yritä yksikään hihhuli tulla sen jälkeen kun ajoin ne pois siten että eivät uskolla enää tulla häiritsemään viattomia noitia, tulee noita hihhuleita ja herran siunaamia vastaan aina välillä. Mikähän uskonto se sellainen on jota pitää tyrkyttää oikein kotiovella asti kysyn vaan — eikö uskontojen pitäisi olla löydettävissä, ei myytynä ovelta ovelle — Kysyn vain.

Olen selvinnyt tähän asti hengissä ja palamatta vaikka minkälaisten hihhuleiden kokoontumistiloista ja tapaamisista ja olen myös harkinnut herätysjuhliin kuokkavierailua ihan puhtaasti kokemusmielessä joten saa nähdä mitä aika ja luonto tuo eteeni. Toim.Huom., kun sanon kuokkavierailua, en todellakaan tarkoita häiriköintiä vaan puhtaasti tilaisuuden tarkkailua ja sitä jatkuvaa ymmärtämisen yritystä, mitä yritän tehdä kun näen miten hihhulit ovat täynnä sekä raamattuansa että uskoansa.

No, kuka tietää, ehkä joku kerta menen käymään siellä herätysjuhlissa. Pitänee vain kääriä paljon foliota jalkojeni ympärille 😉

Tärkein loppupelissä on kuitenkin se, että en ikinä ole, enkä ikinä mene häiritsemään, tuhoamaan tai muuten epäkunnioittavasti toimimaan kenenkään temppelissä — oli kyseessä mikä tahansa uskonto. Jokainen temppeli on pyhä ja ansaitsee kunnioitukseni, vaikka se ei olisi minun uskontoni temppeli. Jos minä voin elää näin, niin ehkä on toivoa, että joku muukin voi elää niin. Typeriä ovat protestiksi huutelevat, tuhrivat ja kirkkoja polttelevat idiootit. He ovat niitä jotka pitäisi polttaa roviolla. Ei meitä muita.


Jaa